LAHDEN VALOKUVATAIDE RY
Historiikki 1982 - 2006
Kirjoittanut Kirsti Nenye

Kirjoitus perustuu tekemääni neljään haastatteluun. Haastateltavat olen valinnut yhdistyksen toiminnan eri ajanjaksoilta ja tekstit on esitetty yhdistyksen historian kannalta kronologisessa järjestyksessä. Olen joutunut suuresti lyhentämään tekstejä, mutta toivon kuitenkin haastateltavien ajatusten keskeisimmän sisällön välittyvän lukijalle.




JUHANI VAINIO
Juhani Vainio on yksi Lahden valokuvataide ry:n kuudesta perustamisasiakirjan allekirjoittajasta. Seuraavassa hän pohtii syitä yhdistyksen syntyyn.

JV: Lahden valokuvataide ry perustettiin kun "oikeat" ja innostuneet ihmiset tapasivat ja oli paikka, jossa näyttelyjä voitiin järjestää. Arkkitehtitoimisto Arkkitehtityö oy:llä oli mallinrakennusverstas Harjukatu 40:n sisäpihalla. Kun suurien tilaa vievien arkkitehtiprojektien ja lähinnä arkkitehtikilpailujen mallinrakentamisessa oli tauko, pystytettiin tiloihin valokuvanäyttely. Valokuvataide ry perustettiin vuoden 1982 lopulla, mutta jo ennen sitä Harjukatu 40:ssä pidettiin aika ajoin näyttelyitä. Vuonna 1985 tila siirtyi kokonaan Valokuvataiteen käyttöön. Myöhemmin yhdistyksen näyttelytoiminta on jatkunut Häme-Galleriassa ja nyttemmin myös Taidepanimossa.

Lahden taideteollisen oppilaitoksen valokuvausosaston yhteyteen oli syntynyt vankka ryhmä, johon kuului osaston opettajia ja opiskelijoita, mutta myös osastolta valmistuneita valokuvaajia. Valokuvausosaston mukanaolo eräänlaisena "valokuvakeskuksena" oli ratkaiseva. Koulu tarvitsi galleriaa ja sen kunnianhimoista näyttelytarjontaa, mutta oli myös mukana tuottamassa sinne toimintaa, vaikka opiskelijanäyttelyitä ei galleriassa pidetty. Mukana oli myös muiden taiteenalojen ja ammattien edustajia sillä Valokuvataide halusi alusta alkaen olla monialainen ja laaja-alainen yhdistys.

Valokuvan asemaa ja koulutuksen suuntaviivoja mietittiin eri tahoilla 1970 luvun alusta lähtien. Oli ammattikasvatushallituksen alakohtaisia työryhmiä, kulttuuri- ja taidepoliittisia työryhmiä, Helsingin ja Lahden valokuvauskoulut sekä Suomen valokuvataiteen museon ja helsinkiläisen valokuvagalleria Hippolyten ympärille syntynyt vilkas toiminta. Toiminta oli aktiivista, rösöistä, mutta eteenpäin menevää. Välillä huudettiin ja naurettiin, mutta oltiin myös analyyttisiä ja kriittisiä. Lahdessa 70-80-lukujen vaihteessa Lahdessa painotettiin ammattilaisuutta, kaupallisuuskin hyväksyttiin, mutta subjektiivisuus oli päivän teema. Oppilaitoksen opintomatkat, etenkin matkat Lontooseen ja New Yorkiin tutustuttivat opiskelijoita valokuvataiteeseen. Mutta ehdoton vaikuttaja oli Arno Rafael Minkkinen, joka ensin vieraili Lahdessa, mutta muutti myöhemmin kahdeksi vuodeksi Lahteen ja oli päätoiminen opettaja. Hän avarsi ja muokkasi ihmisten näkemyksiä taidevalokuvaksesta. Hän nosti subjektiivisen ajattelun taiteeksi.




ARNO RAFAEL MINKKINEN
Amerikansuomalainen valokuvataiteilija Arno Rafael Minkkinen tuli Suomeen 1974, jonka jälkeen hän on vieraillut täällä opettamassa pidempiä ja lyhyempiä aikoja lähes vuosittain. Hänen vaikutuksensa suomalaiseen valokuvakoulutukseen ja valokuvataiteeseen syntyyn on kiistaton. Seuraavassa muutamia Arnon ajatuksia.

AR: Muistan kuinka vaikeaa oli motivoida opiskelijaa ottamaan vastuu omista kuvistaan. Elettiin marxismi-leninismin huippukautta. Sandy ja minä saavuimme Suomeen antiamerikkalaisuuden syvimpänä kautena. Olimme nuoria, järkyttyneitä ja peloissamme. Olin ulkopuolinen. Mitä ihmeen tekemistä minulla oli täällä? Mitä porvarillinen amerikkalainen valokuvaaja voi antaa suomalaisille?

Kollektiivinen vastuu oli päivän sana. Kaikki osallistuivat kuvaustapahtumaan, kaikki olivat mukana kuvan ottamisessa. Oltiin tovereita, veljiä ja siskoja, joilla oli yhteinen visio. Se oli yhteistyötä.

Muistan erityisesti yhden kritiikkitilanteen. Olin antanut opiskelijoille tehtäväksi kuvata yhdellä ainoalla valokuvalla jotain uutta, jotain vierasta. Kuvat oli ripustettu seinälle. Osoitin yhtä kuvaa kysyen:" Kenen kuva tämä on?" Vastaus oli uskomaton. "Me kaikki." Hyväksyin tämän teoreettisen väittämän vaikkakin koin sen mahdottomaksi. Tietämättä mitä tehdä, kuinka ratkaista tilanne, aloin tuijottaa jokaista opiskelijaa vuoronperään. Olin valinnut kuvan, joka todella kiehtoi ja kiinnosti minua. Se oli kuva lapista. Siinä valokuvaajan kuvakulma oli hiukan ylhäältä aivan kuin hän haluaisi siunata juuri vihityn lappalaispariskunnan. Osoitin kuvaa ja totesin: Silmä, joka on katsonut etsimestä tätä kuvaa otettaessa kuuluu erityislahjakkaalle valokuvaajalle. Vain yksi silmä näki tämän. Vain yksi silmä saattoi tehdä kuvan. Ei siinä ole ollut aikaa keskusteluun tai väittelyyn. Vain yksi sormi painoi laukaisinta. Sitten osoitin kolmea muuta kuvaa kritiikkiseinällä ja totesin: Mielestäni sama silmä on kuvannut myös nämä kolme muuta kuvaa. Sama silmä, joka on havainnut häähetken, on havainnut myös kolme muuta hetkeä. Läsnä olevat kiistivät. Me kaikki otimme nuo kuvat, kuului yhteinen vastaus. Olin lyöty. Mitä ihmettä minä täällä teen? Sitten katsoin taas luokkaa. Yksi mies takarivissä hymyili. Hän oli Jorma Puranen. Sillä hetkellä ymmärsin, miksi minut oli kutsuttu Suomeen valokuvausta opettamaan.

Yksilövastuun pakoileminen oli varmasti valokuvataiteen edistymisen päävaikeus. Jatkoin kuitenkin junttaamistani. Lahden opetusjaksot olivat tuulahdus raikasta ilmaa. Minusta oli ihanaa tulla junalla Hyvinkäältä, jossa Sandyn kanssa asuimme. Muistan siniset paikallisjunien vaunut, joissa oli leveät penkit ja matka kesti ikuisuuksia. Ja kun viimein saavuin Lahteen, oli minua odottamassa luokallinen opiskelijoita, jotka todella halusivat kuulla, mitä minulla oli sanottavana. He olivat valmiit sitoutumaan heille tarjottuihin aiheisiin ja ottivat vastuun siitä, mitä kameransa kautta näkivät. Mielestäni 1974-1976 parhaat valokuvat tulivatkin Lahdesta.

Tietenkin muistan myös Torven. Sinne päästäkseen joutui odottamaan tunteja jonossa. Ja kun oli sisällä, ei meteliltä voinut keskustella kenenkään kanssa. Mutta paikka oli täynnä rakkautta.




MIKA TAANILA
Lahden AV-biennale oli valokuvaperustaisten teosten; diasarjojen, multivisioiden, videoteosten, installaatioiden ja performanssien valtakunnallinen katselmus. Se järjestettiin yhteensä seitsemän kertaa vuosina 1984 - 1997. Mika Taanila oli mukana neljästi; ensin opiskelijana sitten projektisihteerinä ja viimein valmistuneena videotaiteilijana.

MT: Lahden AV-biennale oli aidosti poikkitaiteellinen valtakunnallisesti merkittävä taidetapahtuma. Erityisesti Pikkuteatterin mainio atmosfääri teki tapahtumasta intiimin. AV-biennale rikkoi rajoja korkeakulttuurin ja ns. alempien taiteiden väliltä ja sekoitti pakkaa uusiksi.

Suomalaisessa videotaidekentässä AV-biennale oli erittäin tärkeä foorumi. Lahden lisäksi ainoastaan Kuopion Videofestivaali (josta myöhemmin tuli MuuMedia-festivaali Helsinkiin) tarjosi foorumin kymmenille aloitteleville ja innokkaille videontekijöille. Poikkitaiteellisuudessaan AV-biennale avasi ovia 1990-luvun "töpselitaiteelle" laajemminkin.

Uskoisin, että nimenomaan Lahden AV-biennalen mutkaton perushenki ja tärkeilemättömyys loivat ilmapiirin, joka oli tavattoman innostava ensiesiintymispaikka monille nykyään sekä kansallisesti että kansainvälisesti nimekkäille valokuva- ja videotaiteilijoille. AV-biennalessa oli mahdollisuus kokeilla uutta omaa muotokieltä. Itse muistan parhaiten vuoden 1990 AV-biennalen ja siellä erityisesti esitellyt monet Helsingin Elokuvapajan low-tech videot, elokuvat ja installaatiot. Tuntui, että VIHDOINKIN Suomessa oli alkanut tapahtua mielenkiintoista ja pitkäjänteistä liikehdintää kokeellisen elokuvan parissa.

AV-biennale järjestettiin pääasiassa talkoovoimin. Alkuvuosina kaupungin kulttuurisihteeri osallistui järjestelyihin ja myöhemmin tapahtumalla oli tapahtuma-aikana projektisihteeri. Vähitellen tapahtuma kuitenkin kasvoi liian suureksi vapaaehtoisjoukolle. Samalla se muuttui entistä enemmän videotaidepainotteiseksi valokuvataiteen osuuden pienentyessä. Siksi yhdistys luopui tapahtuman järjestämisestä.




VELI GRANÖ
Suomalaisen valokuvataide on nykyään arvostettua niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin taidekentässä. Seuraavassa Veli Granö pohtii ilmiön taustoja ja suhdetta muuhun kuvataidekenttään.

Suomalaisen valokuvataiteen kiistattoman kansainvälisen menestyksen takana on monta erilaista syytä. Tärkein taustavaikuttaja on kuitenkin ollut aika. Suomalaisella kunnianhimoisella valokuvataiteella on kansainvälisesti tarkastellen poikkeuksellisen pitkä ja monipolvinen historia. Elinvoimaisen ilmiön olemassaolon ovat taanneet ennen kaikkea lukuisat paikalliset valokuvajärjestöt, yhdistykset ja niiden järjestämä näyttelytoiminta. Tässä mielessä ei ole syytä väheksyä myöskään Lahden valokuvataiteen järjestämää näyttelytoimintaa ja ennen kaikkea Galleria Harjukadun toiminta-aikaa omissa hienoissa tiloissaan vuodesta 1982 noin vuoteen 1990. Gallerian kunnianhimoinen näyttelypolitiikka toi maamme merkittävimpiä tekijöitä kosketuksiin Taideteollisen opiston valokuvaopiskelijoiden kanssa ja vaikutti näin voimakkaasti heidän suuntautumiseensa.

Valokuvataiteemme kriittiset vuodet sijoittuvat kahdeksankymmenluvun loppuun ja yhdeksänkymmenluvun alkuun. Tuolloin tapahtui kansainvälisessä taidemaailmassa suuri mullistus, kun postmodernismi mursi jäykistynee taidemaailman hierarkioita. Silmiinpistävintä oli naistaiteilijoiden ja uusien teosten valmistusmenetelmien esiinmarssi. Taiteen käsittelemien aiheiden muutos oli myös suuri. Yhteiskunnallisuus tuli nyt esiin aivan uudessa muodossa. Välineet identiteetin ja globaalien yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen eivät löytyneet enää perinteisten taiteen tekovälineiden joukosta. Niillä oli taakkanaan historiallista painolastia, joka ei mahdollistanut postmoderniin liittynyttä kevyttä ja dialoginomaisuutta. Muutosprosessin selvät voittajat olivat nimenomaan video- ja valokuvataide.

Meikäläisen valokuvataiteen menestyksen alun takasi tuolloin Suomessa jo valmiina oleva vahva, jo laajan tuotannon ja näyttelykokemuksen omaava tekijäkaarti. Kun ennen valokuvalle kielteiset museot äkkiä avasivat näyttelysalinsa valokuvalle, ei korkeatasoisia näyttelyitä ollut vaikea löytää. Valokuvataitteemme ilmeinen korkeatasoisuus oli luonnollisesti myös onnistuneen koulutuspolitiikan ansiota. Kahden koulun, Helsingin taideteollisen korkeakoulun ja Lahden taideteollisen opiston toisistaan vahvasti poikkeavat koulutuslinjaukset takasivat monipuolisen valokuvaajakentän. Jos erilaisuus herätti jopa taiteellisia ristiriitoja, oli opiskelijoiden ja opettajien kanssakäyminen kuitenkin aina vilkasta.

Suomalaisia valokuvaajia on ollut viemässä maailmalle lukuisa joukko kuraattoreita ja taiteilijoita. Paradoksaalisesti voidaankin todeta, ettei kotimaista valokuvataidetta voikaan enää nähdä niinkään kotimaassa, vaan tärkeimmät näyttelyt on jo vuosia nähty vain rajojemme ulkopuolella. Valokuvamme elää jo kansainvälistymisensä viimeistä vaihettaan. Valokuva vie ja myy itse itseään.

Valokuvaus on osa nykytaiteen kenttää, eikä erillistä sanaa "valokuvataide" tarvitse käyttää. Valokuvauksen voidaankin sanoa karistaneen harteiltaan sen kehitystä rajoittanutta eristyneisyyttä ja erityisyyttä. Valokuvataidetta ei sellaisena, kuin se vielä yhdeksänkymmenluvulla ymmärrettiin ole juurikaan enää olemassa. Valokuvausta tarkastellaan nyt yhä useammin maalaustaiteen historiallisen kehityksen jatkumona ja se halutaan nähdä jossakin yhteyksissä maalauksen viimeisimpänä kehitystasona.

Toki valokuvauksen piirissä vaikuttaa edelleen siihen nimenomaan omana historiallisen ilmiönä suhtautuvia vaikuttajia ja tekijöitä. Tämä joukko toimii kuitenkin enemmän tai vähemmän samankaltaisessa marginaalissa, kuin valokuvataiteen harjoittajat ovat perinteisesti toimineet. Tietoisuus valokuvauksen omasta historiasta on kuitenkin tärkeää säilyttää elävänä, koska se takaa valokuvauksen kehitykselle välttämättömän ymmärryksen sen todellisista ilmaisullisista ja historiallisista erityispiirteistä.